Ylpeyttä ei häpeää

Pride-postauksia, -blogeja, -päivityksiä ja -artikkeleita on kirjoitettu lukemattomia määriä. Niitä ovat kirjoittaneet ihmiset, jotka eivät yhteisöön kuulu, mutta ennen kaikkea niitä olemme kirjoittaneet me, jotka elämme kaikkien katseen alla. Tämä teksti on meille, jotka kuulumme seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin. Tämä on olkapää, johon voit nojata ja jättää häpeän edes pieneksi hetkeksi.

Meistä jokainen on joskus tuntenut pelon ja häpeän. Me kaikki olemme joskus ajatelleet olevamme vääriä. Meille kaikille on sanottu, että meidän pitäisi ajatella, mitä muut sanovat. Meidän pitäisi hävetä. Mennä piiloon. Kadota. Eikö vaan voisi olla tavallinen, normaali. Me kannamme näitä sanoja kahleina ja haaveilemme maailmasta, jossa se mitä olemuksellisesti olemme, ei olisi häpeän läpäisemää. 

Älä hetkeäkään ajattele, että kaikkien kahleet olisivat täysin samanlaisia. Me tulemme erilaisista taustoista ja meillä kaikilla on omat taakkamme kannettavinnamme. Yhteistä meille on se, että me emme ole näitä kahleita itse pukeneet päällemme. Jokainen kohtaaminen, jossa meille kerrotaan, että olemme vääränlaisia, vahvistavat kahleiden ketjua entisestään. 

Ei myöskään pidä ajatella, että avoimesti omana itsenään elävät sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset olisivat vapautuneet kahleistaan täysin. Kahleiden paino tuntuu aika ajoin, mutta se ei enää sido. Muistoja kivusta. Sen kanssa oppii elämään, koska tilalle tulee jotain parempaa. Jos olet vielä kahleittesi rajoittama, voi olla vaikea nähdä miten ne saisi murrettua. Edessä ei näy polkua, vain suljettuja ovia.

Me, jotka elämme avoimesti, emme ole uskomattomilla taikavoimilla siunattuja. Me emme ole tulleet näkyväksi yksin. Kukaan ei ole. Ensimmäinen, varovainen, kokeileva lenkin murtaminen. Uskallus. Hakkaava sydän ja pohjaton ilo olla hetki omiensa keskellä. Ristiriitaisia tunteita. Ylpeyttä ja pelkoa. Haparoivia askelia kohti kontaktia itseen ja muihin. Häpeän virran yli kulkee ohuen ohut silta ja toisella puolella odottavat meitä ennen siltaa kulkeneet. He jaksavat odottaa. He näkevät sinut. He eivät tuomitse.

Olla omiensa keskellä on meille niin äärettömän merkityksellistä. On helpompi hengittää, koska ei tarvitse olla varuillaan. On helpompi olla ylpeä itsestään, koska ympärillä on myös muita, jotka jakavat sen kokemuksen. Me kuljemme kulkueessa ja suljemme kadut juuri heitä varten, jotka eivät vielä ole mukana. Me marssimme myös itsellemme. Kahleiden kipumuisto vaimenee olemattomiin. Me olemme näkyvillä meiltä meille. Me täytämme tyhjiön huudoillamme, jotta se kantaisi myös heidän korviinsa, jotka eivät ole uskaltautuneet edes katsomaan kulkuetta.

“Meiltä meille” ei ole mikään tuuleen huudettu slogan vaan toimintaa. Me kirjoitamme meille kaikella mitä meillä on, sillä muuta tapaa ei ole. Me kirjoitamme kaappien perälle, suljettujen verhojen taakse, lukittujen ovien ali. Nämä sanat löytävät tiensä. Nämä sanat ovat polku, jota voi kävellä. Sen voi tehdä salaa. Kulkija ole mitään velkaa “meille” saatika minulle. Tällä polulla minä näen sinut. Voit vaan olla tässä ja hengittää. Ei ole kiire, me olemme täällä juuri sinua varten, jos joskus kuljet sen sillan yli.

Tinksu