Eräs kokemukseni valokuvattavana olemisesta

Tämä teksti on vaikea kirjoittaa. Ei niinkään sen takia, mitä tapahtui vaan sen takia, että annoin sen tapahtua. Kyse ei ole mistään vaarallisesta tai sisältövaroituksia ansaitsevasta vaan ennemmin kommunikaatioon liittyvistä ongelmista. Itselleni armahdukseksi voin todeta, että en tiennyt paremmin ja sama koskee myös kuvaajaa. Kaikesta on aikaa kauan ja keskustelut eivät olleet vielä siellä missä ne tänä päivänä ovat.

Varasin vuosia sitten eräänlaiset boudoir-kuvaukset itselleni. Kuvausaika oli lyhyt ja kuvaaja ammattilainen. Suunnittelin asut ja tein itse hiukset ja meikin. Visuaalisesti liikuttiin boudoirin ja pin-upin välimaastossa. Saavuin paikalle, vaihdoin vaatteet ja odotin omaa aikaani.

Mitä kuvauksissa tapahtui?

Kuvaaja oli ammattimainen ja kunnioittava. Setti oli valmiina ja hän ohjasi minua läpi kuvausten. Tein kaiken mitä hän toivoi ja mikään toive ei ollut törkeä, vastenmielinen tai loukkaava. Kuvaukset etenivät kuin juna. Sain kannustavaa palautetta ja lopuksi vielä kiiteltiin puolin ja toisin. All good, paitsi, että oloni oli epämukava.

Jos olisin tiennyt sen mitä tiedän nyt, olisin ymmärtänyt miksi kuvaukset tuntuivat vaikeilta. Kyse ei ollut niinkään siitä, että meidän “kemiamme” eivät vaan sopineet yhteen vaikka niin pitkään ajattelinkin. Kyse oli siitä, että minulla oli läpi kuvausten sellainen olo kuin olisin ollut nukke, jota käännellään eri asentoihin. Olin muovailumassaa, jota muokattiin kuvaajan esteettisen vision toteuttamiseksi. Se ei ole kiva tunne.

Tavallaan minua ohjattiin liikaa. Minulla ei tuntunut olevan mitään omaa toimijuutta. Olin vain pintaa, nilkan ojennusta, katseen suuntaa ja kuvausgenren vaatimusten täyttöä. Tällainen kokemus jättää tyhjäksi. Kun tulet kohdelluksi kuorena, olo on kuin kuorella. Kuvaaja ei tehnyt tätä tahallaan. Maailma oli vaan sellainen silloin. Ei puhuttu juurikaan toimijuudesta tai rajoista.

Millaisia kuvia sain?

Tähän voi vastata kahdella tavalla ja molemmat ovat samaan aikaan totta. Sain hyviä kuvia. Sain huonoja kuvia. Kuvat olivat ehdottomasti kauniita, teknisesti taitavia, hauskoja ja imartelevia. Kuvat olivat myös äärettömän valheellisia. 

En ensinnäkään nähnyt itseäni. En, koska itse kuvauskokemus oli jättänyt minut tyhjäksi. En myöskään siksi, että kuvaaja oli käsitellyt ihoni täysin tunnistamattomaksi. Minulla ei koskaan, edes lapsena, ollut niin silkkisen samettista ihoa kuin noissa kuvissa. Kuvissani ei ollut yhtään ihohuokosta. Ihoni täysin tasavärinen. Minulla ei ollut silmäpusseja (ja ne ovat minulla olleet todistetusti jo alakoulussa). Minun ikäni, kehoni ominaispiirteet tai se millainen olen, eivät saaneet näkyä. 

Ristiriita todellisuuden ja näiden kuvien välillä oli valtava. Osittain rakastin noita kuvia. Kuvissa olin niin lähellä täydellisyyttä kuin pääsisin. Kuvat saivat kuitenkin aikaan myös valtavaa häpeää. Sellainen millainen todellisuudessa olin aknearpineni, silmäpusseineni, suurentuneine ihohuokosineni ja ryppyineni olikin nyt väärin. Nämä ominaisuuteni olivatkin virheitä, jotka kuvista oli poistettu automaattisesti ja minulta kysymättä. Jokainen juonne, joka kertoo eletystä elämästäni oli poistettu, häivytetty, kadotettu näistä kuvista. Tämä taakka oli raskas kantaa. En koskaan palannut noihin kuviin. Ne eivät ikinä olleet minulle itsetuntemuksen, voiman tai itsensä hyväksymisen lähde.

Mitä tekisin toisin nyt?

Kuvaajana, jota on kuvattu hyvin paljon, tiedän nyt paremmin. Kuvaajana minulla on aina jonkinasteinen dokumentaarinen ote kuvauksiin vaikka kyseessä olisivat potrettikuvaukset studiolla äärimmäisen kontrolloiduissa olosuhteissa. Kuvaan ja haluan tulla kuvatuksi hetkessä juuri sellaisena kuin kuvattava on tai itse olen. Minulle yhteyden tunteminen on tärkeämpää kuin pinta. 

Olisin kaivannut edellä kuvatussa tilanteessa alkuun hyvin selkeän keskustelun siitä, että myös kuvattavalla on yhtäläinen oikeus vaikuttaa kuvausten kulkuun. Olisin halunnut tietää, että nämä ovat minun kuvaukseni ja kuvat ovat minulle – ei kuvaajalle tai täyttämään jotain imaginaarisia edellytyksiä. Olisin halunnut, että minulle kerrotaan, että olen hyvä juuri näin. Olisin halunnut, että minulta kysytään editoinnista ja kerrotaan, että esimerkiksi ihon tekstuuri ei koskaan ole virhe tai peitettävä asia.

En ole pahoillani kuvauksista, joihin menin. Kyseessä on arvokas kokemus, jota ilman en olisi ymmärtänyt mitä toimijuus ja valtarakenteiden purkaminen oikeasti, kokemuksellisella ja henkilökohtaisella tasolla, tarkoittaa. Nykyään tiedän paremmin ja sen takia myös teen paremmin – sekä itselleni että heille, jotka kamerani eteen tulevat.

Tinksu