Olen akateemisesta perheestä, jossa koulutusta on aina arvostettu yli kaiken. Olin peruskoulussa ja lukiossa aivan jäätävä “hikke”. Sama päti myös ammattikoulussa (hauska kiertotie, josta voin kertoa joskus). Päädyin kuitenkin muutamien mutkien kautta yliopistoon ja pääsin sisään kertarykäisyllä. Yliopistossa tykittelin vitosia kursseista ja kirjoitin Laudaturin pro gradu -tutkielman. Luonnollinen jatkumo tästä tietenkin oli väitöskirjatutkijaksi, mutta tämä kaikki tapahtui vähän huonoon aikaan. Kansalliset tutkijakoulut ajettiin alas ja yhtäkkiä kaikki apurahalla väitöskirjaa tekevät olivat säätiörahoituksen varassa. Leuka rintaan ja hakemuksia kirjoittamaan. Hain ja sain, mutta en koskaan pidempää pätkää vaan pieniä alle vuoden rahoituksia eli jokaiseen mahdolliseen rahoitushakuun oli osallistuttava.
Jos olette koskaan hakeneet apurahaa tiedätte, että hakemusten tekemiseen menee työtunteja aivan käsittämätön määrä ja samaan aikaan pitää edistää omaa tutkimusta, suorittaa jatko-opintoja, opettaa ja osallistua kansallisiin ja kansainvälisiin konferensseihin sekä julkaista, julkaista ja julkaista. Jos olin aiemmin kyennyt pitämään huolta palautumisesta edes jotenkuten äärimmäisen suorittamisen keskellä, kävi vuosien aikana selväksi, että nyt poltettiin kynttilää molemmista päistä ja kovaa. Sinnittelin vain vaivoin pinnan yläpuolella ja suoritustaso ei laskenut, mutta samalla vahingoitin omaa terveyttäni peruuttamattomasti.
Olen koko ikäni sairastanut migreeniä, jonka hoitaminen on ollut aina kovin vaikeaa. Nyt se muuttui mahdottomaksi. Migreeni kroonistui pahasti. Päätin ottaa välivuoden, jonka aikana tekisin jotain aivan muuta ja samalla hoitaa migreenini kuntoon kunnon neurologin avustuksella. Tässäkin ajatuksessa oli mukana kouristuksenomaista suorittamista. Minulla diagnostisoitiin familiaaninen hemipleginen migreeni, joka on on kroonistunut. Lääkekokeilut alkoivat ja olin hyvin toiveikas. Valitettavasti lääkekokeilut eivät ole vieläkään loppu, joskin nyt on löydetty jonkinlainen hoitotasapaino.
Opiskelin välivuoden aikana valokuvausta, koska halusin tehdä jotain luovaa, jotain sellaista, jolla ei ole mitään tekemistä tutkimuksen kanssa. Tuon vuoden aikana löysin kauan kadoksissa olleen intohimoni ja ymmärsin hyvin selvästi, että se mitä olin aiemmin ajatellut haluavani, ei todellakaan ollut sitä, mitä minut oli tarkoitettu tekemään. Käsissäni oli keino ilmaista kaikkea sitä mitä sisälläni oli. Käsissäni oli keino näyttää miten näen maailman. En olisi voinut olla onnellisempi. Minulla oli vihdoin jotain omaa, jotain, joka hengitti samaan tahtiin kanssani.
Tuon vuoden jälkeen en aivan uskaltanut jättäytyä valokuvauksen varaan vaan palasin vanhasta tottumuksesta vielä hetkeksi vierailemaan akateemiseen maailmaan. Näin postuumisti ajatellen, voin sanoa, että kyseessä oli virhe. Se hetkellinen tasapaino, jonka olin valokuvausopintojeni parissa saavuttanut mureni parissa viikossa pois ja palasin samaan ahdistuksen ja jatkuvan kivun oravanpyörään. Viimeistelin artikkelini ja suljin akateemisen maailman oven perässäni kiinni. Tätä päätöstä en ole juurikaan katunut.
Aikuisena alan vaihto on aina pelottavaa. Tuntuu siltä, että kaikki muut ovat valovuosia edessä. Huijarisyndrooma (tokikin yliopistoajoista tuttu matkakumppani sekin) nostaa päätään edelleen tasaisin väliajoin, mutta pyrin aina pysähtymään huolen äärelle ja muistuttamaan, että olen sekä nopea oppija ja uskomattoman intensiivinen perehtyjä. Tämän lisäksi voin rehellisesti sanoa rakastavani valokuvaamista sellaisella tavalla, joka ansaitsee tulla kutsutuksi intohimoksi.
— Tinksu