Mikä inspiroi minua valokuvaajana?

Olen viime aikoina käynyt lukuisia keskusteluja siitä mikä inspiroi minua valokuvaajana. Nämä keskustelut ovat tuntuneet merkityksellisiltä, mutta myös todella epämääräisiltä. Olen ponnistellut toistuvasti yrittäessäni sanoittaa sen mitä tunnen, mitä näen, mitä se minussa herättää ja mihin tämä kaikki johtaa. Sanat eivät tunnu riittävän, niiden merkitys on epätarkka tai en saa kiinni siitä mitä yritän oikeasti sanoa.

Palataan 90-luvulle. Olen nuori. Sosiaalista mediaa ei ole, mutta ei sitä osata kaivatakkaan. Kuva kauneudesta, haluttavuudesta, kiinnostavuudesta ja kaikesta siitä, mikä on oikein välittyy vallan tehokkaasti television, kuvalehtien ja vanhempiemme suusta. Kate Moss Voguen kannessa. Tilanne ei parane lainkaan Y2K:n jälkeen. Hetkellisesti kehopositiivisuus saa enemmän jalansijaa, mutta tällä hetkellä olemme palanneet sinne mistä olen itse lähtenyt vertaamaan itseäni muihin. 

Kaiken keskiössä on jonkun toisen katse. Oma itse on aina suhteessa toiseen ja mikä tärkeintä oma ulkonäkö on olemassa aina suhteessa toiseen. Oleminen vain itselle sellaisena kuin olet, ei ole suotavaa. Paranna, tehosta, suoriudu, ole haluttava, ole laiha, ole kuuma. Tilamme olla kapenee koko ajan.

Valokuvilla on valtava rooli tässä jatkuvan katseen kierteessä. Paradoksaalisesti valokuvat ovat myös erinomaisen tehokas väline murtamaan toksisen kierteen. Vaikka puhun paljon siitä, että kuvattavieni on tunnettava, että he tulevat nähdyiksi, niin se ei suinkaan tarkoita minun katsettani suhteessa siihen miltä he näyttävät. Heidän on nähtävä itsensä kuvissa ja se on paljon vaikeampaa, herkempää ja runsaampaa kuin ulkoisiin piirteisiin keskittyvä katse.

Sanojen epämääräisyys tekee tästä vaikeaa. Ysäriin verrattuna olemme tällä hetkellä moninkertaisen kuvamäärän keskellä. Jokainen käytössä oleva media keskittyy kuviin. Me katsomme toisia ihmisiä (ja itseämme) koko ajan näiden kaikkien kuvien keskellä. Me ohjaudumme katsomaan ulkonäköä ja puhumaan katseesta pragmaattisesti. Näkyminen on kehollinen teko. Geneeriset normit tekevät niihin mukautumattomista kehoista “radikaaleja”, “rohkeita” tai “aktivisteja” ja sillä on merkityksensä. Mikään ei muutu jos sitä ei muuteta. Toisaalta normeihin mukautumattomat kehot ovat olemassa itseisarvoisesti. Kehoille on annettava myös rauha vain olla.

Tällaisessa yhteiskunnassa on hyvin vaikea puhua näkymisestä ilman, että se linkittyy suoraan ihmisen ulkonäköön. Esimerkiksi kauneutta pidetään jotenkin mitattavana suureena vaikka jokaisen ihmisen kauneuskäsitykset tai esteettiset preferenssit eroavat toisistaan. Jos puhun aivan suoraan, niin minulle on aivan toissijaista miltä kuvattavani näyttävät, millaiset vaatteet heillä on tai sopivatko tai ovatko he sopimatta normatiivisiin rakenteisiin. Minä en kuvaa sitä miltä ihmiset näyttävät. 

Hämmentävää. Mitä minä sitten kuvaan tai mistä minä inspiroidun? Kuvaan ihmistä kamerani edessä kokonaisena, epätäydellisenä, paradoksaalisena, kaikessa ihmisyydessään. Minä inspiroidun tarinasta, tunteista, hetkistä. Minä kuvaan yhteyttä juuri tässä hetkessä keskellä luovaa prosessia, jonka lopputuloksena on kuvia, joista ihminen tunnistaa itsensä. Tämän takia The Session ei ole “kuvaukset” vaan se on ensisijaisesti leikkiä, kokeilua ja yhdessä tekemistä. Me molemmat olemme läsnä. Me molemmat teemme nämä kuvat.

Se miltä näytät, ei ole tärkeintä. Se millainen kehosi tai toimintakykysi on, ei ole kuvien “hyvyyden” mittatikku. Jokainen kamerani eteen tuleva ihminen on uskomattoman mielenkiintoinen, monipuolinen ja hengästyttävä. Haluan kuvaajana olla läsnä, nauraa, auttaa vaikeiden hetkien yli ja leikkiä vapaasti kuten lapset. Ei häpeää. Ei suorittamista. Vain suostumuksellista leikkiä ja turvallista tilaa luoda merkityksellisiä kuvia.

Vastasinko kysymykseen? Sanoja on käytetty monia ja silti tuntuu, etteivät ne riitä. Jos yritän tiivistää tämän pitkän ja polveilevan tekstin johonkin lauseeseen, niin se voisi olla tämä: Minä inspiroidun sinusta juuri sellaisena kuin sinä olet tässä kohtaa elämääsi.

— Tinksu