Varasin vuosia sitten eräänlaiset boudoir-kuvaukset itselleni. Kuvausaika oli lyhyt ja kuvaaja ammattilainen. Suunnittelin asut ja tein itse hiukset ja meikin. Visuaalisesti liikuttiin boudoirin ja pin-upin välimaastossa. Saavuin paikalle, vaihdoin vaatteet ja odotin omaa aikaani.

Kuvaaja oli ammattimainen ja kunnioittava. Setti oli valmiina ja hän ohjasi minua läpi kuvausten. Tein kaiken mitä hän toivoi ja mikään toive ei ollut törkeä, vastenmielinen tai loukkaava. Kuvaukset etenivät kuin juna. Sain kannustavaa palautetta ja lopuksi vielä kiiteltiin puolin ja toisin. All good, paitsi, että oloni oli epämukava.

Minulle ei ole yhdentekevää kuka kamerani eteen tulee. Tuskin on muillekaan kuvaajille, mutta jotta voin tehdä työni siten, miten sen haluan tehdä, on äärimmäisen tärkeää tutustua kuhunkin kuvattavaani kunnolla. Kunnolla on hieman epämääräinen käsite, sillä se tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Olen toisaalla kertonutkin edellisessä elämänvaiheessani olleeni väitöskirjatutkija ja ehkäpä se on se tutkijuus ja etnografi minussa, joka tarvitsee riittävästi tietoa toimiakseen.

Minua on kuvattu vuosien aikana useasti. Olen maksanut kuvauksista, minua kuvattu lehteen, minua on kuvattu siksi, että minua rakastetaan. Ilmeistä on, että tuo viimeinen tilanne on sellainen, jossa olen tuntenut oloni kameran edessä vapautuneeksi. Näiden kaikkien kokemusten myötä olen oppinut muutaman hyvin tärkeän asian kuvattavana olemisesta.

Tämän kaiken takia valokuvaus on minulle ensijaisesti toimintaa. Taide tapahtuu kuvaajan ja kuvattavan välisessä luovassa tilassa, jossa molemmilla osapuolilla on täysi autonomia. Kuvat ovat neuvottelua, ideoiden testaamista, leikkiä ja kokeilua. Kuvissa on luonnollisesti esteettinen ulottuvuus, mutta sitä tärkeämpää minulle kuvaajana on se, mitä tapahtuu kuvauksissa. Kuvaukset ovat hetki, jossa teoria muuttuu käytännöiksi.